Oon havainnut, että sukellan aina uudelleen ja uudelleen tiettyjen asioiden äärelle mun omalla polulla. Ajaudun säännöllisen epäsäännöllisesti pohtimaan samoja sisäisiä asioita uudelleen; liittyi ne sitten itsensä rakastamiseen ja hyväksymiseen, omaan arvoon, omaan elämäntehtävään tai johonkin muuhun. Vaikka mä palaan samojen asioiden äärelle, ne näyttäytyy aina jollain tavalla uudessa valossa, sillä olenhan mä itse kasvanut ja kehittynyt matkan varrella; oppinut ja oivaltanut paljon uutta. Eli vaikka pohdinkin samaa “vanhaa” asiaa, se voi näyttää mulle tässä hetkessä jotain aivan uutta.
Tällä kertaa mä olen pohdinnoissani omien arvojen äärellä. Oon jälleen listaamassa niitä itselleni kaikkein tärkeimpiä asioita. Tunsin tähän tarvetta, sillä jäin pohtimaan oman totuuteni puhumista: elänkö mä oikeasti sen äärellä? Puhunko mä itselleni tärkeimpiä asioita eteenpäin? Vai pidättelenkö mä itseäni, vaimennanko jonkin osan itsestäni?
Tajusin, että itseasiassa mä pidättelen. En puhu läheskään niin paljoa itselleni tärkeistä asioista, kuin haluaisin. Liitän tässä omat arvot yhteen oman totuuden puhumisen kanssa, sillä nehän kulkevat yhdessä. Mun sisällä kipinöi tietyt asiat, mitkä on juuri mulle todella tärkeitä ja joita pidän myös yhteiskunnallisesti tärkeinä asioina. Asioita, joista juuri mun kuuluisi puhua, koska ne ovat mulle tärkeitä. Ne ovat siis myös osa mun totuutta. En tarkoita, että kaikkien kuuluu toimia samalla tavalla. Mutta se tuntuu mulle tärkeältä, koska se on asia, mikä nousee todella vahvasti mun sisältä. Aivan kuin se olisi osa mun sieluntehtävää. Jos sulla on samankaltainen sisäinen palo tiettyjä asioita kohtaan (ja onhan sulla, aivan varmasti), kannustan kulkemaan niitä kohti. Siihen on syynsä, miksi juuri ne tietyt asiat on juuri sulle tärkeitä. <3
Listasin tänään itselleni tärkeitä asioita. Listalle nousi luonnollisesti mm. kokonaisvaltainen hyvinvointi. Se, mitä kokonaisvaltainen hyvinvointi kellekin tarkoittaa, voi tietenkin vaihdella. Mulle se tarkoittaa erityisesti henkistä ja fyysistä hyvinvointia.
Henkiseen hyvinvointiin kuuluu tietynlainen nöyryys omaa kasvua kohtaan. Se, että ymmärtää ymmärtävänsä kokoajan lisää, kun etenee omalla polulla. Se, että on valmis kohtaamaan itsensä kaikkinensa. Se, että on valmis kasvamaan ja kehittymään. Se, että on valmis näkemään tämän maailman kollektiivisesti, eikä vaan oman itsensä etu mielessä. Siihen liittyy myös erittäin isosti rakkauden opettelu; aina ja ensin omaa itseään kohtaan ja sitten muita kohtaan. Kaikki lähtee liikkeelle meistä itsestänne. Jos me ei olla valmiita tutustumaan omaan itseemme, jos me kielletään jokin itsessämme, jos me piilotetaan meissä oleva itseltämme, me ei olla koskaan kykeneviä kohtaamaan muuta maailmaa ymmärryksen ja empatian kautta.
Fyysiseen hyvinvointiin kuuluu mm. hyvä, terveellinen ravinto, itselle sopiva liikunta ja lepo. Nämähän on ihan perusasioita. Itse olen nykyään kasvavissa määrin pohtinut myös ravinnon nurjaa puolta; sitä miten vaikea suhde meillä saattaa olla ruokaan. Miten se saattaa hallita meitä ja meidän elämää. Miten pahimmassa tapauksessa ruoasta voi tulla meidän vihollinen. Tämän lisäksi mun mielen päällä on myös alkoholi (tai mitkä vaan päihteet). Miten paljon alkoholi aiheuttaa meillä täällä Suomessa ongelmia. Huomaan, että mun tekee kokoajan mieli puhua näistä asioista enemmän ja enemmän.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sekä henkinen että fyysinen hyvinvointi kulkevat myös käsi kädessä. Kun me ei olla valmiita kohtaamaan meidän sisällä olevaa kipua, me haetaan siihen apua ulkopuoleltamme; alkoholista, ruoasta, yliliikkumisesta tai mistä tahansa ylisuorittamisesta. Meidän tulisi nimenomaan välittää itsestämme niin paljon, että me oltaisiin valmiita tekemään mitä tahansa oman itsemme ja hyvinvointimme eteen. Silti me ajaudutaan vahingoittamaan itseämme erilaisin tavoin. Puhun myös omasta kokemuksesta, sillä sairastuin nuorena syömishäiriöön erinäisten syiden takia. Tiedän siis erittäin hyvin sen vahingollisen itsepuhelun, mikä tapahtuu oman pään sisällä, kun sisin ei voi hyvin. Onnekseni olen tervehtynyt kyseisestä sairaudesta ja ymmärrän nyt paremmin. Olen käynyt monien vuosien ajan sisäistä matkaa ja oppinut tuntemaan itseni paremmin. Kaikkein tärkeintä on se matka omaan sisimpään ja oman itsen rakastamisen oivaltaminen. Sen kaiken upean näkeminen, mitä itsessä on. Oman itsen rehellinen, avoin tarkastelu. Ilman tätä kaikkea me kamppaillaan jatkuvasti elämässä erilaisten haasteiden kanssa. Tämäkin on varmasti yksi syy sille, että haluan puhua näistä asioista.
Yksi mun tärkeistä arvoista, minkä mainitsin tämän tekstin alussa ja mistä haluan myös puhua, on oma totuus. Oman totuuden äärellä eläminen ja sen puhuminen. Tämä edellyttää sitä itsetuntemusta ja oman sisimmän tutkimista. Kuka minä oikeasti olen? Kuka olen niiden vanhempieni muhun liimaamien kerrosten alla? Mikä on mun totuus? Meissä kaikissa on tehdasasetukset, jotka on ohjelmoitu meihin jo lapsena. Tämä kaikki saattaa olla jotain aivan muuta, kuin kuka sä oikeasti olet. Itse olen käynyt tätä polkua läpi viimeiset seitsemän vuotta, siitä asti, kun aloitin joogaamaan. Se alkoi hiljalleen kuorimaan sitä mun henkistä sipulia; aloin oivaltamaan itsessäni olevia kerroksia, mitkä ei todellisuudessa ollut linjassa mun ytimen kanssa. Tämä johti ajan kanssa avioeroon ja silloisesta päivätyöstä lähtemiseen, sillä oivalsin, että molemmat oli jotain, mikä ei ollut linjassa mun sisimmän kanssa. Asioiden täytyi muuttua, jotta mä voisin elää enemmän oman totuuteni äärellä.
Olen oppinut tässä viime aikoina, että olen oikeasti jotain aivan muuta, kuin mitä luulin aiemmin. Se versio musta, joka olin esim. vielä viisi vuotta sitten, tuntuu aika kaukaiselta tässä hetkessä. Jopa muutaman vuoden takainen Minä on aika erilainen kuin nykyinen Minä. Tällaisen muutoksen läpikäyminen saattaa aiheuttaa vastareaktioita; Sä olet muuttunut, mitä sulle on tapahtunut? Tähän voisin esittää vastakysymyksen, että eikö se ole tarkoituskin? Että me muututaan? Eihän kenenkään kuulu pysyä koko elämänsä ajan samanlaisena, eihän? Eikö tähän elämään nimenomaan kuulu kehittyminen, se henkinen kasvu? Se aiheuttaa väkisinkin muutosta myös meissä ulkoisesti. Mihin me uskotaan, mihin ei. Mitä me halutaan meidän elämältä, mitä ei. Se kuka me ollaan ja kuka me ei olla. Sinä määrität sen, ei kukaan muu. Ei sun vanhemmat, ei puoliso, ei sukulaiset, ei ystävät. Sinä. <3
Iso osa nykyistä minua on myös vegaaninen elämäntapa. Se on osa mun omassa totuudessa elämistä ja sen puhumista. Tämä ei ole vanha asia mussa, olen ollut vegaani vasta vähän alle kaksi vuotta. Se on kuitenkin samalla asia, mikä on jollain tavalla ollut mussa jo pitkään, vaikka se tuli pysyväksi osaksi mun elämää vasta tässä nykyhetkessä. Olen ollut kala/kasvissyöjä ja hetkittäin täysin plant based syöjä jo monta vuotta ja vegaaniksi siirtyminen oli oikeastaan vaan lopullinen silaus asialle. Muistan vuosia sitten miettineeni ääneen, että miksen vaan lopeta lihansyöntiä, kun en oikeasti edes halua syödä sitä? Se oli mulle tapa, se normi, miten mut oli opetettu syömään. Mun elämässä ei ollut yhtään kasvissyöjää saati vegaania, keltä olisin edes saanut jonkinlaista mallia tai kannustusta kuunnella sitä mun sisällä olevaa viestiä. En osannut vielä silloin kuunnella sitä itse.
Tämä on (myös, kuten alkoholi) vaikea aihe monelle. Vaikka vegaaneja on jo näin 2020 todella paljon verrattuna vaikka 10 vuoden takaiseen tilanteeseen saati 20 vuotta sitten, se on edelleen vähemmistön elämäntapa. Vegaaneja haukutaan mm. radikaaleiksi ituhipeiksi, jotka tuputtavat omaa salaatin syöntiään muille. Syöminen on iso asia ihmisille ja siihen ei saa puuttua (sama alkoholin kanssa, jälleen) - saati tuoda esiin sen aiheuttamaa kärsimystä. Tässä yksi tärkeä huomio: veganismissa ei ole kyse vegaaneista itsestään. Kukaan vegaani ei itsensä takia, oma etu mielessä, puhu veganismista. Tai no siinä mielessä kyllä, että jokainen meistä haluaa tämän maapallon säilyvän kauniina, ravintorikkaana paikkana, jossa voi elää vielä viidenkin kymmenen vuoden kuluttua. Asia on valtavan suuri ja siihen liittyy huoli tästä kauniista Äiti Maasta ja sen hyvinvoinnista sekä isossa määrin eläinten kärsimys. Mun ajatus on, että mulla ei kertakaikkisesti ole oikeutta vahingoittaa, riistää, kiduttaa ja tapattaa eläviä olentoja sen vuoksi, että saisin itse hetken “mielihyvän” jonkin pihvin tms. muodossa. Mä olen ihminen, kenellä on mahdollisuus valita. Eläimillä luonnossa ei ole mahdollisuutta valita. Ihminen ei ole leijona. Meillä on ruokakaupat, joista me saadaan ostaa meidän ruoat. Kenenkään ei tarvitse ainakaan täällä Suomessa lähteä metsästämään keihään kanssa itselleen ruokaa ja olla ehkä viikkoja syömättä sen takia, ettei ole ollut metsästysonnea. Mulla on tässä elämän ajassa, näin 2020 elävänä ihmisenä mahdollisuus valita olla vahingoittamatta ketään mun ruoan takia. Miten mä voisin toimia millään muulla tavalla, kuin valita elää niin, etten satuta muita?
Mun vasempaan ranteeseen on tatuoitu sana Ahimsa, mikä tarkoitta väkivallattomuutta. Mun oikeaan ranteeseen on tatuoitu sana Satya, mikä tarkoittaa totuudellisuutta. Sanoisin, että olen tänä päivänä enemmän kuin koskaan kiinni näissä arvoissa. Kaikki mun edellä kirjoittamat asiat on mulle todella tärkeitä. Ne on mun elämän tärkeitä asioita, mun arvoja. Ne ehkä eroaa valtaväestöstä ja on myös vaikeita asioita monille käsitellä. Silti mun kuuluu niistä puhua. Ja ehkä juurikin myös siksi - koska ne on niin vaikeita asioita. Niin tekemällä mä elän mun oman totuuden äärellä, linjassa itseni kanssa. Niin tekemällä mä myös yritän antaa jotain hyvää tälle maailmalle. Just tässä hetkessä ymmärrän paremmin kuin koskaan, että just niin mun kuuluu tehdä. Silloin olen Minä. <3
Voimaantunein tunnelmin,
Jenni